7.26 Maailmankaikkeuden tulevaisuus: ei yhä laajeneva ja tyhjenevä tila, vaan yhä löysempi maailma, jossa rakentaminen ja fideliteetin säilyminen vaikeutuvat

Jakso 7.25 palautti vaikean kysymyksen EFT:n oman kielen piiriin. Jos maailmankaikkeuden alkuperää ei tarvitse enää kuvata muusta kirjasta irrallisena singulariteettiräjähdyksenä, vaan sitä voidaan ensisijaisesti tarkastella esiasteisen mustan aukon poistumisena ääritilasta, osan 7 aiemmin rakentama mustien aukkojen kielioppi kohtaa ensi kertaa alkuperäpään ankarimman painekokeen.

Ratkaisevaa ei ole se, mikä loppukertomus kuulostaa vaikuttavimmalta, vaan se, että myös maailmankaikkeuden tulevaisuus alistetaan EFT:n sisäiselle laatutarkastukselle. Kun meri jatkaa löystymistään kohti yhä alempaa jännitystä, yhä heikompaa viestiketjua ja yhä kapeampia vakausikkunoita, mikä alkaa pettää ensimmäisenä? Itse avaruus vai rakenteiden kyky ylläpitää itseään pitkään? Katoaako kaikki äkisti, vai poistuvatko eteneminen, tahdistus, syöttö, rakentaminen ja fideliteetin säilyminen jo aiemmin?

Kun kysymys muotoillaan näin, tulevaisuus näyttäytyy heti toisessa valossa. Se ei ole ensisijaisesti geometrinen kertomus siitä, että kokonaisuus kasvaa yhä suuremmaksi tai kutistuu takaisin pienemmäksi, vaan luettelo toiminnoista, jotka poistuvat käytöstä. Mikä vielä välittyy, ja mikä ei enää pysy tahdissa? Mikä voi vielä lukittua, ja mikä ei enää säily? Mikä voi yhä toimia rakentamisen telineenä ja pitää rakenteiden syötön käynnissä, ja mikä on muuttumassa taustamereksi, joka on edelleen olemassa mutta jossa yhteinen kirjanpito ja rakentaminen käyvät jatkuvasti vaikeammiksi?

EFT:n kieliopissa maailmankaikkeuden tulevaisuus muistuttaa enemmän laskuvettä, jossa rakennettu järjestys vetäytyy vähitellen takaisin mereen, kuin geometrista myyttiä yhä laajenevasta ja tyhjenevästä tilasta tai koko maailmankaikkeuden suuresta kokoonluhistumisesta. Laskuvesi ei tarkoita, että meri katoaisi äkisti, vaan että se osa maailmankaikkeudesta, jossa vastetta voidaan vielä välittää, kirjanpito sovittaa yhteen, rakenteita rakentaa ja fideliteetti säilyttää, kapenee vähitellen.

Sen voi tiivistää yhteen lauseeseen: maailmankaikkeuden tulevaisuus ei ole yhä laajeneva ja tyhjenevä tila, vaan yhä löysempi maailma, jossa rakentaminen ja fideliteetin säilyminen vaikeutuvat.

1. Miksi tulevaisuus ei ole tässä tähtitieteellinen loppuviite vaan ääriolosuhdeteorian lopputarkastus

Mustat aukot, hiljaiset ontelot, raja ja esiasteinen musta aukko ovat nyt kaikki tarkastelupöydällä. Niiden yhteinen tehtävä on ankara: testata, menettääkö EFT selitysvoimansa siellä, missä paine on suurin, vastakohdat jyrkimmät ja puskuria vähiten, vai joutuuko se kokoamaan tilapäisen paikkauskielen. Alkuperä on tarkastuksen toinen pää, tulevaisuus toinen.

Jos alkuperä voidaan palauttaa mustien aukkojen kielioppiin mutta tulevaisuus voidaan päättää vain lauseisiin ”kaikki vain tyhjenee” tai ”kaikki vetäytyy takaisin kasaan”, koko osan 7 aiemmalta rakennustyöltä – syviltä laaksoilta, korkeilta vuorilta, rannikolta, ikkunoilta, portitukselta, syötöltä ja fideliteetiltä – katkeaisi virta juuri päätepisteessä. Se ei olisi suljettu kokonaisuus vaan puolikas rakennelma.

Siksi tulevaisuuskysymys ei ole tässä osassa alkuperäkysymystä kevyempi. Se esittää saman vaatimuksen toisesta äärestä: kun toimintatila viedään liian löysäksi eikä liian kireäksi, kykeneekö teoria edelleen selittämään tapahtumat samalla kielellä? Jos kykenee, EFT:n kuvaus äärimmäisestä maailmankaikkeudesta sulkeutuu alusta loppuun. Jos ei, aiemmin rakennettu yhtenäisyys pätee vasta paikallisesti.

2. Vanhat loppukuvat sivuun: miksi ”yhä laajeneva ja tyhjenevä” ja ”suuri kokoonluhistuminen” eivät riitä

Tulevaisuudesta piirretään tavallisesti kaksi kuvaa. Yhdessä maailmankaikkeus laajenee ja tyhjenee, kunnes kaikki laimenee niin pitkälle, ettei tapahtumille juuri jää sijaa. Toisessa koko kokonaisuus luhistuu takaisin ja puristuu lopulta jonkinlaiseksi yhteiseksi ääripisteeksi. Ensimmäinen tulkitsee lopun jatkuvaksi laimenemiseksi, toinen uudelleen kokoamiseksi. Molemmat ovat dramaattisia ja kertomuksina vaivattomia.

EFT:n näkökulmasta molemmat kuvat ovat kuitenkin liian karkeita. Ne kysyvät liian myöhään ja liian suurella mittakaavalla. Ne hyppäävät suoraan kokonaisgeometrian viimeiseen tilaan ja ohittavat sen, mikä lakkaa toimimasta jo paljon aikaisemmin: kantaako viestiketju enää kaukoalueiden halki, pysyvätkö vakausikkunat pitkään avoinna, kykeneekö syöttöjärjestelmä ylläpitämään runkoa ja säilyttävätkö signaalit ja rakenteet muotonsa sekä rytminsä.

Väite ”maailmankaikkeus laajenee ja tyhjenee” ei ole ongelmallinen siksi, että sen pitäisi välttämättä olla väärä, vaan siksi, että se puristaa lopun yhdeksi mielikuvaksi taustan laimenemisesta. Maailmankaikkeus ei kuitenkaan ole keitto, josta jää jäljelle vain keskimääräinen tiheys. Se on rakennusjärjestelmä, jota ylläpitävät yhdessä viestiketju, portitus, syöttö, lukitus ja fideliteetti. Vaikka tausta harvenisi, sana ”tyhjä” ei riitä kuvaamaan loppua, jos jotkin alueet kykenevät yhä lukkiutumaan, saamaan syöttöä ja pysymään tahdissa. Ja päinvastoin: vaikka paljon näyttäisi olevan edelleen paikallaan, laskuvesi on jo alkanut, jos rakenteiden rakentaminen, ylläpito ja tarkka lukeminen käyvät jatkuvasti vaikeammiksi.

Suuren kokoonluhistumisen ongelma on päinvastainen. Se kuvittelee tulevaisuuden globaaliksi uudelleenjärjestymiseksi, ikään kuin koko meri vedettäisiin lopulta takaisin samaan syvään laaksoon. Mutta aiemmin kuvatut mustien aukkojen kohtalot, rajan vetäytyminen ja hiljaisten onteloiden kielioppi viittaavat toiseen suuntaan: mitä löysemmäksi meri käy, sitä vaikeammin pitkän matkan viestiketju toimii; ja mitä vaikeammin viestiketju toimii, sitä vaikeampaa koko maailmankaikkeutta on enää koota saman dynamiikan alaisuuteen. Myöhäisen maailmankaikkeuden luontevampi suunta ei siis ole se, että ”kaikki vesi palaa yhteen pyörteeseen”, vaan se, että yhä useammat alueet hiljenevät, menettävät yhteismittansa ja poistuvat käytöstä yksi toisensa jälkeen.

Tässä jaksossa ei siis liimata vanhojen kuvien viereen kolmatta. Ensin muutetaan kysymys: tulevaisuutta ei tarkastella ensisijaisesti geometrisena loppunäkymänä vaan toimintojen poistumisjärjestyksenä.

3. Tulevaisuutta mitataan ensin kahdella mittarilla: rakentamiskyvyllä ja fideliteetin säilyttämiskyvyllä

Jos tulevaisuus halutaan kuvata materiaalifysiikan prosessina, tarvitaan oikeat mittarit. Osa 7 on toistuvasti korostanut, ettei ratkaisevaa ole vain se, onko olio olemassa. Yhtä tärkeää on, pystyykö se vielä toimimaan, säilymään ja tulemaan luetuksi. Siksi tulevaisuutta tarkastellaan ensin kahdella keskeisellä mittarilla: rakentamiskyvyllä ja fideliteetin säilyttämiskyvyllä.

Rakentamiskyky kysyy, salliko meri yhä pitkäikäisten rakenteiden rakentua, pysyä yllä ja korjautua. Kyse ei ole siitä, ilmestyykö jokin hetkeksi, vaan siitä, pysyvätkö kiekot koossa, kuljettaako verkko syöttöä, saavatko solmut täydennystä, syttyvätkö tähdet edelleen ja pystyvätkö monimutkaiset rakenteet ylläpitämään itseään pitkään. Kun rakentamiskyky supistuu, ensimmäinen muutos ei ole jyrisevä tuho vaan se, että rakentamisesta tulee yhä vaikeampaa.

Fideliteetin säilyttämiskyky kysyy, voidaanko kaukaa saapuva viesti vielä tunnistaa alkuperäisestä rytmistään, suunnastaan ja muodostaan. Kyse ei siis ole vain siitä, saapuuko signaali, vaan siitä, kuinka paljon sen sisällöstä voidaan vielä sovittaa yhteiseen kirjanpitoon; ei vain siitä, onko kaukaisuutta olemassa, vaan siitä, voidaanko kaukaiset alueet yhä lukea vakaasti osaksi maailmankaikkeuden yhteistä järjestystä.

Kun nämä kaksi mittaria otetaan käyttöön, myöhäisen maailmankaikkeuden kuva selkenee. Tausta ei välttämättä näytä ensimmäiseksi tyhjältä. Sen sijaan kaksi heikkenemissuuntaa voimistuu rinnakkain: rakentamiskyky heikkenee, jolloin rakenteiden kasvu ja säilyminen vaikeutuvat, ja fideliteetti heikkenee, jolloin kaukoalueita on yhä vaikeampi lukea ja tahdistaa. Vasta yhdessä ne antavat mereen vetäytyvän laskuveden varsinaisen fysikaalisen sisällön.

4. Tulevaisuuden suuntaketju: viestiketju heikkenee → lukitusikkuna vetäytyy sisäänpäin → rakenteiden syöttö katkeaa → runko harvenee → fideliteetti heikkenee → raja vetäytyy sisäänpäin

Tulevaisuus voidaan avata myös tällaisena suuntaketjuna. Silloin se ei jää tunnelmakuvaksi, vaan toimii osan 7 sisäisenä selkeänä mekanismirajapintana.

EFT:ssä vaikutus ei ole tyhjän yli toimivaa taikuutta, vaan se etenee meressä viestiketjuna. Mitä löysemmäksi meren tila käy, sitä vaikeampi viestiketjun on säilyä vakaana pitkällä matkalla. Se ei törmää yhtäkkiä seinään, vaan muistuttaa ääntä yhä harvemmassa ilmassa: sen kantama lyhenee. Kaukoalueet eivät ensimmäiseksi katoa. Vaikutusten ja informaation välittäminen niihin vain käy yhä epävarmemmaksi.

Kun viestiketju heikkenee, myös pitkäaikaisen lukkiutumisen mahdollistava lukitusikkuna kapenee. Hiukkastilat, vakaa syöttö, tähtien muodostuminen, monimutkainen kemia ja rakenteiden pitkäaikainen itseylläpito vetäytyvät vähitellen ulkoalueilta suotuisammille sisäalueille. Maailmankaikkeus ei siis ensin häviä. Ensin pienenee alue, jolla pitkäkestoinen rakentaminen on mahdollista.

Kosminen verkko, solmut, säiesillat, kiekot ja tähtienmuodostusalueet eivät elä yhdestä alkuimpulssista. Ne tarvitsevat jatkuvaa syöttöä, suuntaavia käytäviä ja pitkäkestoista tilitystä paikallisten alueiden ja kaukoalueiden välillä. Kun lukitusikkuna vetäytyy sisäänpäin ja viestiketju heikkenee, ensimmäiseksi ei useinkaan katoa itse rakenne vaan sen syöttöketju. Tuho ei tule ensin; ensin tulee syöttökatkos.

Kun täydennys vaikeutuu, kosminen runko siirtyy tilasta, jossa sitä voidaan yhä kutoa lisää, tilaan, jossa sitä voidaan tuskin ylläpitää. Säiesillat säilyvät yhä huonommin, solmuihin saapuu vähemmän materiaalia ja rykelmien sekä kiekkojen kirkkaiden alueiden uusiutuminen vaikeutuu. Maailmankaikkeus alkaa näyttää laskuvedeltä: kaikki valot eivät sammu yhtä aikaa, vaan kirkkaat alueet kutistuvat pala palalta ja toimiva runko harvenee.

Tämä vaihe on ratkaiseva, sillä se siirtää tulevaisuuden kuvauksen siitä, että olioita on vähemmän, siihen, että niitä on yhä vaikeampi lukea oikein. Pitkillä etenemisreiteillä signaalit menettävät helpommin rytminsä, yksityiskohtansa ja suuntavakautensa, ja pitkiä reittejä kulkeneet näytteet säilyttävät yhä huonommin rakenteellisen muistinsa. Myöhäisessä maailmankaikkeudessa ei siis vain rakenneta vähemmän; myös kaukoalueilta saatavien lukemien korkean laadun säilyttäminen käy yhä vaikeammaksi. Oliot voivat edelleen näkyä, vaikka kokonaisuuden yhteistoiminta rapautuu.

Kun vastekykyinen alue supistuu, viestiketjun katkeamisen kynnys siirtyy sisäänpäin. Raja ei silloin ole enää vain varhaisen tai keski-ikäisen maailmankaikkeuden ulkoreunaa kuvaava käsite, vaan yksi tulevaisuuden tärkeimmistä karttasignaaleista: vastekykyisen maailmankaikkeuden tehollinen säde pienenee ja rannikko vetäytyy. Meri ei katoa heti, mutta alue, jossa voidaan vielä kulkea, välittää, rakentaa ja lukea, vetäytyy vähitellen.

Kun kuusi vaihetta yhdistetään, tulevaisuuden ketju on selvä: viestiketju heikkenee, lukitusikkuna vetäytyy sisäänpäin, rakenteiden syöttö katkeaa, runko harvenee, fideliteetti heikkenee ja raja vetäytyy. Tämä ei ole maailmanlopun juliste vaan toimintojen poistumisjärjestys.

5. Miksi rakentamisen vaikeutuminen tulee ennen tuhoa

Maailmankaikkeuden tulevaisuudesta puhuttaessa etsitään helposti suurta tapahtumaa, aivan kuin lopusta voisi puhua vain, jos kaikki räjähtää, jäätyy tai luhistuu kerralla. EFT:tä kiinnostaa enemmän se, miten rakennusjärjestelmä lakkaa toimimasta kuin se, millaisin elein näyttämö sulkeutuu. Viestiketjuun ja lukitukseen perustuvassa maailmankaikkeudessa kohtalon ratkaisee usein viimeisen iskun sijasta se, että rakenteiden rakentaminen käy matkan varrella vähitellen vaikeammaksi.

Kiekko säilyy pitkään, ei vain siksi, että siellä on ainetta, vaan siksi, että siellä on yhä suunta, syöttö ja ajallinen sietovara. Verkko toimii runkona, ei vain siksi, että solmut ovat joskus syntyneet, vaan siksi, että niiden välillä on edelleen siltoja, kirjanpito toimii ja uutta syöttöä saadaan. Tähdet voivat jatkaa palamistaan ja monimutkaiset rakenteet säilyä, eivät vain siksi, että ne kerran syntyivät, vaan siksi, että polttoainetta, sopiva ikkuna ja pitkäaikaisen vakauden salliva tausta ovat edelleen olemassa.

Kun nämä ehdot poistuvat yksi toisensa jälkeen, maailmankaikkeus ei katoa yhdellä napsahduksella. Ensin uusien monimutkaisuustasojen rakentaminen vaikeutuu, ja samalla vanhojen tasojen ylläpito käy yhä raskaammaksi. Tulevaisuudessa ei siis ensimmäiseksi saavu tuho vaan rakentamiskyvyn lasku; tausta ei tyhjene yhdessä yössä, vaan rakentamisen ikkunat vetäytyvät kerros kerrokselta.

Siksi otsikko sanoo, että mitä löysemmäksi maailmankaikkeus käy, sitä vaikeampaa siinä on rakentaa. Rakentamiskyvyn vetäytyminen ei ole EFT:n loppukuvassa sivuseikka vaan yksi sen pääakseleista. Myöhäisen maailmankaikkeuden suurin muutos ei ehkä ole se, onko jotakin vielä olemassa, vaan se, onko maailmankaikkeudella enää kykyä järjestää olemassa oleva pitkäkestoisiksi korkean tason rakenteiksi.

6. Miksi fideliteetin heikkeneminen ei ole sivuoire vaan yksi lopputilan pääakseleista

Pelkkä rakentamiskyvyn heikkeneminen ei vielä tee loppukuvasta täydellistä. Maailmankaikkeudessa voi olla yhä vaikeampi rakentaa, mutta sitä ei välttämättä ole heti vaikeampi ymmärtää. EFT:n vastaus on tiukempi: tulevaisuus vaikeuttaa paitsi rakenteiden rakentamista myös kaukoalueilta saapuvan tiedon tarkkaa lukemista. Fideliteetin heikkeneminen ei siis ole sivuoire vaan osa itse lopputilaa.

Tämä on olennaista, sillä maailmankaikkeus ei ole vain kokoelma olemassa olevia olioita. Sen yhteinen järjestys rakentuu etenemisestä, synkronoinnista, kaiuista, suuntamuistista ja rytmien kohdistumisesta. Jos kaukoalueet säilyttävät lukemansa yhä huonommin, hajallaan olevia olioita voi edelleen olla, mutta maailmankaikkeus muistuttaa yhä vähemmän verkkoa, jonka osat osallistuvat samaan järjestykseen. Se alkaa muistuttaa saaria, jotka menettävät vähitellen yhteismittansa, hiljenevät ja vääristyvät luettaessa.

Siksi ”mitä löysempi, sitä vaikeampi säilyttää fideliteetti” ei ole kirjallinen lisäkoriste, vaan toinen tulevaisuuden kova mittari. Rakentamiskyky ratkaisee, voiko maailmankaikkeus kasvattaa uusia monimutkaisuustasoja. Fideliteetin säilyttämiskyky ratkaisee, voidaanko nämä tasot edelleen kytkeä yhdeksi vastekykyiseksi ja yhteiseen kirjanpitoon osallistuvaksi kokonaisuudeksi. Laskuvesi on todellinen vasta, kun molemmat mittarit heikkenevät yhdessä.

7. Mitä tehtäviä mustilla aukoilla, hiljaisilla onteloilla ja rajalla on tulevaisuudessa

Tulevaisuutta tarkasteltaessa aiemmin kuvatut kolme oliota kokoontuvat uudelleen samaan kuvaan, mutta niiden tehtävät eroavat toisistaan. Mustat aukot osoittavat ensinnäkin, etteivät syvät laaksot lakkaa olemasta vain siksi, että maailmankaikkeus kokonaisuutena relaksoituu. Paikallisia ääritiloja säilyy ja niillä voi olla hyvin pitkä jälkihäntä. Tulevaisuuden mustat aukot muistuttavat kuitenkin yhä vähemmän nuoren maailmankaikkeuden rakennemoottoreita ja yhä enemmän paikallisia syviä kaivoja, jotka jäävät eloon syötön harventuessa. Ne voivat yhä olla olemassa, mutta niiden kyky muovata suuria rakenteita heikkenee.

Hiljainen ontelo tarjoaa todennäköisesti yhä käyttökelpoisemman kielen myöhäiselle maailmankaikkeudelle, sillä se kertoo, mitä liiallinen löysyys tekee. Taustan jatkaessa relaksoitumistaan jotkin alueet lähestyvät hiljaisen ontelon kielioppia: paikalliset vuorovaikutukset johtavat yhä harvemmin pysyvään kytkentään, valon kerääminen vaikeutuu, dynamiikka hiljenee ja alue toimii pikemminkin järjestystä purkavana kuin sitä rakentavana ympäristönä. Tämä ei tarkoita, että hiljaiset ontelot hallitsisivat koko maailmankaikkeutta. Se tarkoittaa, että myöhäisessä maailmankaikkeudessa näkyy yhä enemmän korkean vuoren kaltaisia ääritiloja, eikä näyttämölle jää yksin syvän laakson ääripää.

Rajan tehtävä on kaikkein konkreettisin. Se ei ole tulevaisuuden maisemakuva vaan mitta sille, kuinka pitkälle laskuvesi on kartalla edennyt. Jos tulevaisuus todella etenee viestiketjun heikkenemisen, lukitusikkunan vetäytymisen ja fideliteetin heikkenemisen kautta, raja ei voi pysyä paikallaan. Siitä tulee suora mittari sille, kuinka suuri vastekykyinen maailmankaikkeus vielä on. Mitä selvemmin raja vetäytyy, sitä selvemmin loppu tarkoittaa toiminnallisen kartan supistumista eikä geometrian pakenemista äärettömyyteen.

Yhdessä nämä kolme muodostavat selkeän kerroksellisen kuvan. Mustat aukot jättävät jälkiä paikallisista syvistä laaksoista, hiljaiset ontelot antavat viitekehyksen taustan yleiselle löystymiselle ja raja mittaa vastekykyisen kartan kaventumista. Ne eivät ole rinnakkainen nimiluettelo, vaan saman laskuveden näkyvät jäljet paikallisella, alueellisella ja globaalilla tasolla.

8. Miksi ”paluu aukkoon ja uudelleenkäynnistys” ei ole oletuslopputila

Tästä seuraa luonteva kysymys: jos maailmankaikkeus saattoi alun perin syntyä esiasteisen mustan aukon poistumisesta, voisiko se tulevaisuudessa palata esiasteiseksi mustaksi aukoksi, yhdeksi yhteiseksi syväksi laaksoksi, ja muodostaa kierron?

Tähän ei vastata vaistolla, vaan jatkamalla tämän osan toimintatilojen logiikkaa. Vastaus kallistuu siihen, ettei paluuta aukkoon ja uudelleenkäynnistystä pidä olettaa oletusarvoiseksi lopputilaksi. Globaalin yhtenäisen syvän laakson muodostuminen uudelleen ei edellytä vain sitä, että paikallisia mustia aukkoja yhä on. Koko meren pitäisi säilyttää riittävän vahva pitkän matkan viestiketju, riittävän vakaa pitkän kantaman järjestäytyminen ja riittävästi kokoavia reittejä, jotta hajautunut kartta voitaisiin jälleen punoa yhdeksi kokonaiseksi supistumisprosessiksi.

Edellä kuvattu tulevaisuusketju kulkee juuri vastakkaiseen suuntaan: mitä löysemmäksi meri käy, sitä heikommaksi viestiketju muuttuu; mitä heikompi viestiketju, sitä kapeampi lukitusikkuna; mitä kapeampi ikkuna, sitä vaikeampi rakenteita on organisoida globaalisti; ja mitä huonompi fideliteetti, sitä vaikeampi kaukoalueita on liittää samaan tahdistukseen ja kirjanpitoon. Myöhäinen maailmankaikkeus siis irtikytkeytyy ja vetäytyy vaihe vaiheelta paljon luontevammin kuin kokoontuu takaisin yhdeksi suureksi kaivoksi.

Tämä ei sulje pois paikallisten syvien laaksojen syntyä, paikallisia mustia aukkoja tai muita ääritapahtumia. Pois suljetaan vain automaattinen päätelmä, jonka mukaan paikallisista ääritiloista seuraa, että koko maailmankaikkeus päätyy väistämättä yhteen aukkoon. EFT:n kieliopissa luontevampi loppusuunta ei ole paluu aukkoon vaan paluu mereen; ei yhteinen uudelleenkäynnistys vaan kartan hidas hiljeneminen.

9. Yhteenveto: tulevaisuus ei ole geometrinen myytti vaan laskuvesi, jossa vastekykyisen maailmankaikkeuden kartta vetäytyy

Maailmankaikkeuden tulevaisuus ja alkuperä muodostavat näin toisiinsa lomittuvan vastinparin. Alkuperäpää kysyy, miten maailmankaikkeus syntyy ääritilan poistumisesta ylivuotona energimereksi. Tulevaisuuspää kysyy, miten meri relaksoituessaan vetäytyy tilasta, jossa se vielä pystyy rakentamaan, säilyttämään fideliteetin ja pitämään yhteistä kirjanpitoa, kohti yhä kapeampaa vastekykyistä aluetta. Alussa meri tulvii ulos; lopussa rakennettu järjestys vetäytyy takaisin mereen. Molempia kuvataan samalla materiaalifysiikan kielellä.

Myös loppu palautuu EFT:n oliokieleen. Tulevaisuus ei ole yhä laajeneva ja tyhjenevä tila eikä oletusarvoinen suuri kokoonluhistuminen. Mitä löysemmäksi maailmankaikkeus käy, sitä vaikeampi siinä on rakentaa ja säilyttää fideliteetti. Tämä näkyy viestiketjun heikkenemisenä, lukitusikkunan vetäytymisenä, rakenteiden syötön katkeamisena, rungon harvenemisena, fideliteetin heikkenemisenä ja rajan vetäytymisenä. Näin osan 7 painekoe äärimmäisestä maailmankaikkeudesta alkaa todella sulkeutua alusta loppuun.

Kun sekä alkuperä että tulevaisuus on palautettu samaan ääritilojen kielioppiin, kysymys siirtyy luontevasti lähemmäs: voidaanko tämä näennäisesti vain kosmisissa mittakaavoissa toimiva kielioppi toistaa paikallisesti laboratoriossa ja ihmisen rakentamissa ääriolosuhdelaitteissa?