Jos kohdassa 6.3 kysyttiin, miksi kaukaiset alueet voivat olla kokonaisuutena samanlämpöisiä, kohdassa 6.4, miksi varhaisen maailmankaikkeuden negatiivi ei ollut täysin vailla tekstuuria ja suuntaa, ja kohdassa 6.5, miksi äärimmäiset voittajat ilmaantuivat liian varhain, loistivat liian kirkkaasti ja näyttivät liian järjestyneiltä, kohdassa 6.6 siirrytään toisenlaiseen ongelmaryhmään. Se ei ole yhtä näyttävä, mutta on usein vielä sitkeämpi: miksi varhainen maailmankaikkeus ei kirjoittanut kemian kirjanpitoaan ja olemassaolon kirjanpitoaan valtavirran mallille mahdollisimman vaivattomaan muotoon?
Tässäkin on ensin täsmennettävä havaitsijan asema. Emme seiso maailmankaikkeuden ulkopuolella arvioimassa historiaa absoluuttisilla viivaimilla ja kelloilla, vaan olemme sen sisällä. Luemme nykyisillä viivaimilla, kelloilla, ilmaisimilla ja kalibrointiketjuilla menneisyyttä, jonka mitta-asteikko ei ollut sama kuin nykyinen.
Kun havaitsijan asema vaihdetaan ja palaamme osassa 1 hahmoteltuun varhaisen maailmankaikkeuden kuvaan, lähtökohta on selvä: varhainen maailmankaikkeus ei ollut vain nykymaailman kuumennettu versio, vaan tiukempi, kuumempi, kiehuvampi ja voimakkaammin sekoittunut toimintatila. Tällaiset olosuhteet muuttivat yhtä aikaa rytmejä, kynnyksiä, lähialueiden vaihtoa, lukitusikkunoita ja kanavien avautumisjärjestystä. Siksi litium-7:n ja antimaterian sitkeys ei välttämättä ensisijaisesti tarkoita, että maailmankaikkeudessa on pakko piillä vielä jokin mystinen entiteetti. Se voi pikemminkin kertoa, ettei nykyisten vertailutasojen varaan rakennettu sileä lämpöhistoria riitä korvaamaan varhaisimman maailmankaikkeuden todellista tilitysprosessia.
1. Miksi litium-7 ja antimateria käsitellään rinnakkain
Perinteisessä työnjaossa litium-7-ongelma sijoitetaan yleensä alkuräjähdyksen nukleosynteesiin: se näyttäytyy sitkeänä jäännöserona ydinreaktioverkoston tilinpäätöksessä. Antimateriaongelma puolestaan sijoitetaan hiukkasfysiikan ja kosmologisen epäsymmetrian yhteyteen, syvällisenä kysymyksenä korkean energian symmetrioista ja epätasapainoisista prosesseista. Jaottelu on käytännöllinen, mutta se peittää syvemmän yhteisen peruskartan. Molemmat ongelmat sijaitsevat varhaisimman maailmankaikkeuden herkimpien ikkunoiden reunoilla. Molemmat riippuvat vapautumisen ja jäätymisen ajoituksesta, kanavien avautumisesta ja sulkeutumisesta sekä paikallisesta kohinapohjasta. Pohjimmiltaan kumpikin kysyy, miten varhaisen maailmankaikkeuden kirjanpito suljettiin epäihanteellisissa toimintatiloissa.
Niiden rinnakkainen käsittely ei tarkoita, että ne pakotettaisiin samaksi ilmiöksi. Tarkoitus on ensin palauttaa näkyviin se, että ne kuuluvat kirjanpidon samalle tasolle. Ajatusta voi havainnollistaa nopealla tuotantolinjalla, jonka jäljiltä syntyy kaksi erilaista tiliä. Toisessa kysytään, valmistettiinko jotakin pientä sivutuotetta liikaa vai liian vähän. Toisessa kirjataan, mikä tuoteryhmä selviytyi tehtaalta ulos asti ja mikä karsiutui matkalla. Tilit näyttävät erilaisilta, mutta kumpikin riippuu samoista asioista: tuotantolinjan rytmistä, porttien avautumis- ja sulkeutumishetkistä, raaka-aineen saapumisesta, paikallisen kohinan määrästä sekä siitä, kohteleeko kone eri muotoja aivan aavistuksen eri tavoin. Litium-7 muistuttaa ensimmäistä tiliä, antimateria toista.
Niiden rinnastaminen ei siis kohdistu vain yhteen kevyen alkuaineen lukuun eikä vain johonkin korkean energian symmetriaehtoon. Se kohdistuu vanhan kosmologisen maailmankuvan liian ihanteelliseen oletukseen: ikään kuin varhainen maailmankaikkeus voitaisiin kesyttää sileälle, tasaiselle ja täysin yhteismitalliselle aikajanalle, jolla kaikki tilitykset valmistuvat siististi yhden suuren kellon tahdissa.
2. Mitä todella havaitsemme: litium-7:n poikkeama ja antimaterian puuttuminen
Selvennetään ensin itse ilmiö. Litium-7-ongelma ei ole sitkeä siksi, että poikkeama olisi niin suuri, että koko varhaiskemian historia menisi uusiksi. Päinvastoin, poikkeama on häiritsevän valikoiva. Valtavirran alkuräjähdyksen nukleosynteesissä reaktioverkosto ja kosmologiset parametrit tuottavat deuteriumille, helium-4:lle ja useille muille kevyille alkuaineille varsin onnistuneen selityksen. Litium-7:n kohdalle jää silti jäännösero, jota ei saada kokonaan pois. Toisin sanoen koko keitto ei ole väärä; yksi hämmästyttävän kapea reaktiohaara ei osu havaintojen kanssa yhteen juuri kaikkein herkimmässä kohdassa.
Myös antimateriaongelma on syytä sanoa suoraan. Korkean energian prosesseissa syntyy hiukkas-antihiukkaspareja. Siksi mikään ei määrännyt ainetta ja antimateriaa varhaisimmassa maailmankaikkeudessa alusta asti päätymään täysin eriarvoiseen asemaan. Nykyinen makroskooppinen maailmankaikkeus on kuitenkin selvästi ainevaltainen. Laajat antimateria-alueet eivät piirry taivaalle ainealueiden symmetrisinä vastineina, eikä myöhäisestä maailmankaikkeudesta näy niitä vastaavia suuria annihilaatiorajoja. Valtavirta muotoilee tämän aineen ja antimaterian epäsymmetrian ongelmaksi: jos varhaisin tila oli lähes symmetrinen, miksi myöhäiseen maailmankaikkeuteen jäi lähes yksinomaan aineen hallitsema pääsävy?
Kun ilmiöt asetetaan rinnakkain, niiden yhteinen piirre näkyy heti. Kumpikaan ei ole tyhjästä ilmestynyt uusi kummallisuus. Litium-7 on varhaisen kemian kirjanpidon sitkeä jäännösero, kun taas antimaterian puuttuminen on varhaisen olemassaolon kirjanpidon suuri vinouma. Ensimmäinen koskee varaston määrää, toinen selviytyjiä; ensimmäinen muistuttaa pientä sivutiliä, toinen koko pääkirjaa. Molemmat pakottavat kuitenkin myöntämään, etteivät varhaisen maailmankaikkeuden ratkaisevat tilitykset tapahtuneet täydellisen tasapainon aikajanalla, jolla ei ollut sisäisiä tasoja, etenemisrintamia eikä kohinapohjaa.
3. Miksi valtavirta pitää ongelmia vaikeina: menestyksekäs käsikirjoitus takertuu ikkunoiden reunoille
Reiluuden vuoksi valtavirran kehyksellä on tässä todellisia vahvuuksia. Alkuräjähdyksen nukleosynteesi on vakuuttava juuri siksi, että se selittää useiden kevyiden alkuaineiden kirjanpidon varsin hyvin. Hiukkasfysiikan standardimalli ja siihen liittyvät korkean energian teoriat puolestaan ovat erittäin tarkkoja ja menestyksekkäitä monissa mikroskooppisissa prosesseissa. Siksi litium-7 ja antimateria pistävät niin terävästi silmään. Ongelmat eivät ilmesty kohtaan, jossa koko järjestelmä olisi lakannut toimimasta, vaan kokonaisuutena hyvin onnistuneen käsikirjoituksen ikkunoiden reunoille.
Litium-7:n vaikeus osoittaa, kuinka kova käsite ”ikkunan reuna” todella on. Valtavirta liikkuu tavallisesti kahden reitin välillä. Ensimmäinen on myöhäisen astrofysiikan reitti: litiumia kyllä syntyi, mutta sitä hävisi tähtien sisäisessä sekoittumisessa, palamisessa, konvektiossa tai muussa kuljetuksessa, minkä vuoksi vanhojen tähtien spektreistä päätelty arvo on nykyään liian pieni. Toinen on varhaisen vaiheen uuden fysiikan reitti: varhaisimman vaiheen reaktioikkuna, hiukkasprosessit tai taustaolosuhteet poikkesivat hieman oletetusta ja muuttivat litium-7:n nettotuottoa. Ensimmäinen reitti voi siirtää varhaisen kirjanpidon ongelmaa liikaa myöhäisen tähtifysiikan hoidettavaksi. Toinen taas voi paisua uuden erityisehdon keksimiseksi yhtä jäännöserää varten. Lisäksi litium-7 ei elä tyhjiössä: sen on pysyttävä yhteensopivana deuteriumin, helium-4:n ja muiden kevyiden alkuaineiden kirjanpidon kanssa. Jos yhtä tiliä muutetaan liian voimakkaasti, muutkin siirtyvät mukana.
Antimateriaongelman kovuus on toisenlaista. Ilmaus ”tarvitaan vain hyvin pieni vinouma” kuulostaa kevyeltä, mutta vaikea osa on selittää, miten tuo vinouma tuotti koko maailmankaikkeuden mittakaavassa näin vakaan ja tasaisen tuloksen ilman suurten antimateria-alueiden näkyviä rajoja. Valtavirta selittää vinoumaa tietenkin CP-symmetrian eli varaus-pariteettisymmetrian rikkoutumisella, epätasapainoisilla prosesseilla ja tietyillä korkean energian vaiheilla; tästä on kasvanut laaja ja kypsä tutkimusala. Tavalliselle lukijalle makrotason ydin jää kuitenkin usein epäselväksi: miten kynnys ylitettiin käytännössä? Miksi tuloksena ei ollut shakkilautamainen sekoitus aine- ja antimateria-alueita, vaan maailmankaikkeus, jonka makroskooppinen pääsävy kallistuu lähes kokonaan aineen puolelle?
Litium-7 ja antimateria muodostavat siten hyvin tyypillisen ongelmaryhmän. Ne eivät julista karkeasti, että vanha kehys olisi lakannut toimimasta, mutta muistuttavat sitä jatkuvasti siitä, että kaikkein herkimmillä reuna-alueilla selitys nojaa yhä liikaa ihanteellistettuun varhaisen taustan käyrään.
4. Paluu osan 6 päälinjaan: luemme varhaisinta kirjanpitoa nykyisillä vertailutasoilla
Tässä vaiheessa huomio ei enää kohdistu yhteen reaktionopeuteen, korkean energian symboliin tai yksittäiseen mikroskooppiseen prosessiin, vaan asiaan, jota tässä osassa on korostettu toistuvasti. Emme katso maailmankaikkeutta Jumalan näkökulmasta. Olemme sen sisällä ja luemme varhaisen aikakauden kirjanpitoa nykyisillä vakiintuneilla kelloilla, viivaimilla, spektriviivoilla, standardilähteillä ja ydinprosessien ikkunoilla. Ellei havaitsijan asemaa korjata, moni ”mystinen luku” tulkitaan automaattisesti puuttuvaksi palaseksi itse maailmankaikkeudessa eikä ensin eri aikakausien välisen tulkinnan kalibrointivirheeksi.
Edellä todettiin, ettei nykyistä etenemisen ylärajaa voi käyttää päättelemään, ehtikö varhainen maailmankaikkeus vaihtaa lämpöä. Tässä on mentävä askel pidemmälle: myöskään nykyisiä jäätymisikkunoita, staattista lämpöhistoriaa ja keskimääräistä taustaa ei voi käyttää päättelemään, että varhaisen kirjanpidon oli pakko sulkeutua juuri oletetulla tavalla. Osassa 1 hahmoteltu varhainen toimintatila on tässä ratkaiseva. Maailmankaikkeus oli tiukempi, kuumempi, kiehuvampi ja voimakkaammin sekoittunut; paikallinen vaihto oli nopeampaa, ja meren tila saattoi muuttaa kanavien avautumisjärjestystä helpommin. Monet nykyään pieniltä näyttävät ajoituksen siirtymät riittivät silloin kirjoittamaan lopullisen jäännöstilin uudelleen.
Siksi tässä ei pidä tiivistää kaikkea yhdeksi iskulauseeksi, vaan asettaa selkeä raja: kaikkia mekanismien eroja ei saa pakata abstraktiksi mysteeriksi. Kun havaitsijan asema vaihdetaan, emme enää näe vain sellaisia nimilappuja kuin ”litium-7:n mystinen puute” tai ”antimaterian mystinen katoaminen”, vaan kaksi ikkunaherkkää varhaisen maailmankaikkeuden tiliä. Yhdessä ne muistuttavat, että nykyisten vertailutasojen ja varhaisimman toimintatilan välillä on aikakausien välinen perustasoero, jota ei voi vain silottaa pois.
5. EFT:n yhtenäinen luenta: jäätymisikkunoiden siirtyminen, epätasapainoinen vapautuminen sekä kanavien avautuminen ja sulkeutuminen
EFT:n yhtenäisessä kielessä litium-7:ää ja antimateriaa ei pidä ensin käsitellä erillisinä poikkeamina, vaan ikkunaherkkinä tileinä. Ikkuna ei tarkoita abstraktia yksittäistä ajanhetkeä. Se tarkoittaa lyhyttä aikaväliä, kapeaa rytmialuetta ja rajattua ympäristöä, jossa jokin reaktio, uudelleenjärjestyminen, lukittuminen tai selviytyminen voi tapahtua tehokkaasti. Jos ikkuna aikaistuu, myöhästyy, kapenee tai eri kanavat ajautuvat eri tahtiin, lopullinen kirjanpitoluku voi muuttua ja säilyä sellaisena hyvin pitkään.
Ensimmäisenä tarkastellaan jäätymisikkunan siirtymää. Varhaisen maailmankaikkeuden suurempi tiukkuus tarkoittaa, etteivät paikalliset rytmit, kynnykset ja vakaiden rakenteiden lukitusikkunat asettuneet samalle mitta-asteikolle kuin nykyään. Tilannetta voi verrata siihen, että tietullin aukioloaikaa siirretään muutamalla minuutilla. Ajoneuvoille, joiden läpipääsy ei muutenkaan ole tiukalla, muutos on merkityksetön, mutta aivan portille osuville autoille muutama minuutti ratkaisee, pääsevätkö ne läpi. Litium-7 on juuri tällainen portille juuttuva, kapean ikkunan jäännöstili. Koko nukleosynteesi ei ole väärä; yksi erittäin kapea haara on poikkeuksellisen herkkä ikkunan reunalle.
Seuraavaksi tulee epätasapainossa etenevä vapautuminen. Varhainen maailmankaikkeus ei ollut tasapainoinen keitto, joka jäähtyi kaikkialla samaan tahtiin. Se muistutti kerrostunutta energimerta, jossa oli etenemisrintamia, ajallista järjestystä, paikallista lukituksen avautumista ja paikallista uudelleenjärjestymistä. Kaikki alueet eivät siirtyneet samaan tilaan samalla hetkellä, eivätkä kaikki kanavat avautuneet ja sulkeutuneet saman oppikirjamaisen aikataulun mukaan. Tällaiset rintamat ja kerrokset muuttivat suoraan sitä, mitkä prosessit ehtivät toteutua ensin, mitkä jäätyivät ensin ja mitkä pystyivät vielä reagoimaan keskenään loppuun asti.
Kolmanneksi on tarkasteltava kanavien avautumista ja sulkeutumista sekä paikallista kohinapohjaa. Mitä varhaisempi maailmankaikkeus oli, sitä todennäköisemmin se oli täynnä lyhytikäisiä rakenteita, paikallisia uudelleenkytkeytymisiä sekä toistuvia yrityksiä lukittua ja hajota nopeasti uudelleen. Yksittäisten rakenteiden ei tarvinnut elää pitkään. Tilastollisesti aktiivinen tausta riitti nostamaan paikallista kohinapohjaa, muuttamaan prosessien toteutumistodennäköisyyttä ja vaikuttamaan ikkunan reunalla siihen, mikä ylitti kynnyksen ja mikä jäi sen alle.
Kun nämä kolme tekijää yhdistetään ja katsotaan litium-7:ää uudelleen, kuva on hyvin konkreettinen. Litium-7 muistuttaa ruokalajia, jonka onnistuminen on poikkeuksellisen tarkasti kiinni oikeasta kypsennyshetkestä. Koko illallinen ei välttämättä ole pilalla ja useimmat ruoat voivat olla onnistuneita, mutta tämän yhden ruoan maku muuttuu selvästi, jos nostohetki, paikallinen lämpö tai seossuhde muuttuu hieman. EFT ei siis käsittele litium-7:ää julistamalla koko alkuräjähdyksen nukleosynteesiä pätemättömäksi. Se lukee ongelman kemialliseksi jäännöstiliksi, jossa kapea reaktiohaara on erittäin herkkä ikkunan siirtymälle, vapautumisen järjestykselle ja paikalliselle kohinalle.
Antimaterian kohdalla EFT ei myöskään kiirehdi säätämään ontologisella tasolla absoluuttista lakia, jonka mukaan maailmankaikkeuden on suosittava ainetta. Ajatus on käytännöllisempi: varhaisen meren tilassa, jossa jännitys oli suuri, leikkaus voimakasta ja rakenteellisia vikoja sekä etenemisrintamia paljon, kaksi toistensa peilikuvina olevaa lukittumiskandidaattia eivät välttämättä kohdanneet täsmälleen samoja lukitusikkunoita, selviytymiskynnyksiä ja keskinäisen purkautumisen kynnyksiä. Pienikin ero saattoi kasvaa, jos se joutui verkostoon, jossa annihilaatio, seulonta ja vahvistuminen jatkuivat. Myöhempi kuljetus ja selviytyjien valikoituminen saattoivat silloin suurentaa eron myöhäiseksi maailmankaikkeudeksi, jossa aine hallitsee lähes yksipuolisesti. Vinouman ei siis tarvitse ensin tulla dramaattisesta uudesta aksioomasta. Se voi syntyä siitä, että dynaamisessa meren tilassa eri kandidaattien läpipääsy oli hieman eri tavoin vaikeaa.
Tämä auttaa ymmärtämään myös makrotason kysymystä, joka jää usein sivuun: miksi emme nykyään näe suurten antimateria-alueiden selviä rajoja? Jos valikoituminen ja vinouma syntyivät vaiheessa, jossa maailmankaikkeus oli yhä voimakkaasti sekoittunut, paikallinen vaihto nopeaa ja etenemisrintamat liikkeessä, monet alueet, joista olisi voinut kasvaa suuria antimateria-alueita, joutuivat riittävän varhain uudelleen tilitykseen, annihiloituivat keskenään tai sulautuivat takaisin mereen. Jäljelle ei jäänyt shakkilautamaista suurten alueiden mosaiikkia, vaan peruskartta, jonka pääsävy oli vinoutunut jo hyvin varhain.
6. Miksi pieni vinouma voi jättää pitkäkestoisen jäljen: kohinapohja, lyhytikäiset rakenteet ja vahvistusketju
Jos varhainen maailmankaikkeus olisi ollut täysin tasainen, sileä ja kohinaton väliaine, pienten vinoumien olisi ollut vaikea jättää pitkäkestoisia jälkiä. EFT:n peruskartta on kuitenkin päinvastainen. Mitä varhaisemmasta ja tiheämmästä maailmankaikkeudesta on kyse, sitä todennäköisemmin taustan täyttivät lyhytikäiset rakenteet, paikalliset uudelleenkytkeytymiset sekä toistuvat purkautumiset ja uudelleenjärjestymiset. Ne eivät välttämättä jättäneet jälkeensä siistiä luetteloa pitkäikäisistä hiukkasista, mutta ne saattoivat nostaa paikallista kohinapohjaa, muuttaa kapeiden ikkunoiden kynnyksiä ja vaikuttaa tilastollisesti siihen, mitkä reitit ylsivät kynnysten yli.
Siksi tässä hyödynnetään ”lyhytikäisen maailman” intuitiota, mutta vain mekanismin yhtenä kerroksena, ei kaikkien ongelmien ainoana vastauksena. Lukija tietää jo aiemmasta, että suuri määrä rakenteita, jotka eivät ole riittävän vakaita mutta elävät riittävän kauan, voi keskiarvona muodostaa havaittavan taustakerroksen. Kun tämä ajatus tuodaan varhaisimpaan maailmankaikkeuteen, seuraus on selvä. Varhaisen kirjanpidon muuttamiseen ei välttämättä tarvita ensin suurta pitkäikäisen, valoa säteilemättömän ja lähes reagoimattoman aineksen varastoa. Jos lyhytikäinen maailma oli riittävän aktiivinen ja paikallinen keskimääräinen potentiaalipohja sekä kohinapohja riittävän korkeita, tämä aktiivisuus saattoi jo muuttaa joidenkin kapeiden ikkunoiden toteutumisastetta, selviytymisastetta ja tilitysrytmiä.
Havainnollinen arkivertaus on ihmisvirran jakautuminen kahden kapean oven edessä. Jos lattia on täysin tasainen, ovikehykset suorat ja ihmisvirta täysin rauhallinen, vasemmasta ja oikeasta ovesta kulkee suunnilleen yhtä monta ihmistä. Mutta jos lattia viettää hieman, saranoiden jäykkyydessä on pieni ero ja ovella syntyy jatkuvasti työntämistä sekä takaisinvirtausta, läpi pääsevien määrät voivat erota selvästi. Ei tarvitse ensin säätää aksioomaa, jonka mukaan maailmankaikkeus määrää kaikki kulkemaan vasemmasta ovesta. Usein pieni epäsymmetria + jatkuva epätasapainoinen häiriö + riittävän pitkä vahvistusketju jo riittävät. Antimaterian vinouma voi toimia näin, ja samoin voi toimia litium-7:n kaltaisen kapean ikkunan jäännöstili.
Näin kaksi tiliä voidaan asettaa uudelleen rinnakkain. Litium-7 kirjaa, miten pieni ajoitusero vahvistuu kapean kemiallisen haaran ikkunan reunalla. Antimateria kirjaa, miten toistensa peilikuvina olevien vaihtoehtojen kilpailuketju eriytyy pitkällä aikavälillä pienen vinouman, voimakkaan sekoittumisen ja selviytyjien valikoitumisen kautta. Ensimmäinen muistuttaa tuotantotiliä ja toinen selviytymistiliä, mutta molemmat syntyvät saman varhaisen meren tilan vahvistusmekanismista eri tasoilla.
7. Yhtenäisen luennan rajat ja arvo: ei ennenaikaista loppuratkaisua
Litium-7:n ja antimaterian palauttaminen samaan selityskieleen ei tarkoita, että lopullinen vastaus olisi jo hallussamme. Rinnakkaisen käsittelyn ensimmäinen arvo on yhtenäinen luenta: se palauttaa kaksi pitkään erillään käsiteltyä ongelmaa varhaisen ikkunakirjanpidon tasolle. Toinen arvo on selitysten tärkeysjärjestyksen muuttaminen. Ennen suurempia paikkauksia, uusia erityisehtoja tai dramaattisempia ontologisia oletuksia on ensin auditoitava, ovatko nykyiset vertailutasot johtaneet varhaisimman toimintatilan järjestelmälliseen väärintulkintaan.
Siksi jäljelle ei pitäisi jäädä väite ”ongelma on ratkaistu”, vaan joukko maltillisempia mutta terävämpiä johtopäätöksiä.
- Litium-7:ää ja antimateriaa ei pitäisi enää kuvata toisistaan riippumattomina yksittäistapauksina. Niitä on luontevampaa pitää kahtena tilinä, jotka paljastavat varhaisen maailmankaikkeuden ikkunoiden herkkyyden.
- Molemmat tilit haastavat tavan kirjoittaa varhaisen maailmankaikkeuden historia liian staattiseksi, liian ihanteelliseksi ja liian vahvasti Jumalan näkökulmasta.
- Jos tämä haaste kestää tarkastelun, myöhemmät keskustelut tummasta jalustasta, punasiirtymästä ja laajenemiskosmologiasta eivät enää ole toisistaan irrallisia taisteluita. Ne vievät samaa ajattelutavan päivitystä eteenpäin eri havaintoikkunoissa.
Toisin sanoen litium-7 ja antimateria ansaitsevat paikkansa rinnakkain kohdassa 6.6 eivät siksi, että molemmat olisivat ”mystisiä”, vaan siksi, että ne pakottavat meidät myöntämään tämän: varhainen maailmankaikkeus ei ollut täydellisesti hallittu tasapainokeitto, vaan ikkunaherkkä, kerroksellinen ja epätasapainossa vapautuva historia, jossa oli vinoumaa ja kohinapohjaa. Kun lukija todella hyväksyy tämän, osan 6 päälinja saa jälleen tukevamman jalansijan.