1.29 Maailmankaikkeuden alku ja loppu: ylivuotoon perustuva alku ja laskuveden kaltainen loppu

I. Johtopäätös yhdellä virkkeellä: maailmankaikkeuden alku ja loppu eivät ole kaksi toisistaan irrallista myyttiä, vaan saman relaksaatioakselin vastakkaisissa päissä ilmenevä toimintatilapari; alku muistuttaa energimeren pitkäaikaista ylivuotoa äärimmäisen syvästä kaivosta, loppu taas saman meren vähittäistä vetäytymistä laskuveden tavoin relaksaation jatkuessa.

Luvussa 1.27 maailmankaikkeuden pääakseli kirjoitettiin uudelleen ”laajenemisesta” ”relaksaatioevoluutioksi”. Luku 1.28 puolestaan kiinnitti tämän akselin nykymaailmankaikkeuden tilannekuvaan: äärelliseen energimereen, A/B/C/D-aluejakoon, verkkojen, kiekkojen ja onteloiden runkoon, Tumman jalustan jäännöksiin ja rajoista kertoviin vihjeisiin. Tässä vaiheessa lukijalle herää väistämättä kaksi suurempaa kysymystä: mistä tämä meri tuli ja mihin se lopulta päätyy. Luvun 1.29 tehtävä on palauttaa molemmat kysymykset samalle materiaalitieteelliselle kartalle.

EFT ei puhu alusta ja lopusta kahdella eri kielellä. Se pitää kiinni samasta perustavasta kuvauksesta: maailmankaikkeus on ennen kaikkea jatkuva energimeri, jolla on jännitys, tekstuuri, viestiketjueteneminen ja ikkunajako. Koska tarkasteltava kohde ei vaihdu, oikea kysymys ei ole, miten geometrinen muoto taianomaisesti venyy ja supistuu. On kysyttävä, miten tämä väliaine syntyy, miten se siirtyy toimintakykyiseen tilaan ja miten sen rakennuskyky vähitellen katoaa relaksaation jatkuessa.

Siksi EFT ei tarjoa tunnepitoista kosmista vertauskertomusta, vaan kokonaiskartan, jolta voidaan lukea sekä alku että loppu. Alun puolella kartan on selitettävä, miksi äärellinen energimeri, rajat, ikkunajako ja varhainen keittotila syntyvät luonnollisesti. Loppuvaiheen puolella sen on näytettävä, miten viestiketju heikkenee, ikkunat vetäytyvät sisäänpäin, rakenteet väistyvät ja raja vetäytyy relaksaation jatkuessa. Vasta kun molemmat päät voidaan selittää samalla kartalla, lukujen 1.26–1.28 kosminen kertomus sulkeutuu aidosti.

II. Miksi alku ja loppu on käsiteltävä samassa luvussa: vasta kun molemmat päät sijoitetaan samalle pääakselille, nykymaailmankaikkeus lakkaa näyttämästä pysäytyskuvalta

Alku ja loppu kuvataan usein hajanaisina, koska maailmankaikkeudelle oletetaan kaksi toisistaan riippumatonta tarinaa: alulle oma syntymyyttinsä ja lopulle oma loppumyyttinsä. Kun pääakseli kuitenkin määritellään relaksaatioevoluutioksi, tällainen jako alkaa tuntua väkinäiseltä. Sekä alussa että lopussa muuttuvat samat asiat: ei näyttämön koko sinänsä, vaan energimeren kireys, viestiketjun tehokkuus, rakenteiden rakennettavuus ja rajan sijainti.

Kun molemmat päät käsitellään samassa luvussa, lukijan on luovuttava tavallisesta ajatusvirheestä: nykyistä maailmankaikkeutta ei voi pitää maailmankaikkeuden ainoana oikeana normaalitilana. Se on vain yksi – ja varsin erityinen – vaihe koko relaksaatioaikajanalla. Se ei enää ole varhaisen vaiheen voimakkaasti sekoittunut ja myllertynyt tila, mutta ei myöskään äärimmäisen myöhäinen vaihe, jossa pitkän kantaman syöttö ehtyy ja rakenteet vetäytyvät laajoilta alueilta. Nykyhetki tuntuu helposti oletustilalta vain siksi, että havaitsijat elävät juuri tässä ikkunassa.

Tarkoitus ei siis ole liimata nykymaailmankaikkeuden kartan viereen kahta irrallista kuvitusta, vaan yhdistää alku, nykyhetki ja loppu uudelleen yhdeksi jatkuvaksi päälinjaksi. Vasta silloin nykymaailmankaikkeuden alueet, rajat, Tumma jalusta ja rakenteellinen runko eivät näyttäydy irrallisina ilmiöinä, joilla ei ole syntyhistoriaa eikä tulevaa suuntaa.

III. Alkuperää koskevien kysymysten järjestys: ensin on kysyttävä, miten väliaine syntyy ja siirtyy ääritilasta toimintakykyiseen tilaan

Valtavirran kosmologiassa tavallisin alkuperäkysymys on, kuinka pieni maailmankaikkeus aluksi oli ja miten se myöhemmin kasvoi. Kysymys ei ole arvoton, mutta EFT:n kehyksessä se ei tule ensimmäisenä. EFT:n perusta ei ole tyhjä geometria vaan jatkuva energimeri. Jos maailmankaikkeus on ensisijaisesti väliaine, on ensin kysyttävä: mistä tämä väliaine tuli; miksi sen pohjaväri on lähes isotrooppinen; miksi se muodostaa äärellisen kokonaisuuden eikä rajatonta taustaa; ja miksi siitä syntyy luontevasti raja sekä ikkunajako.

Toisin sanoen alkuperää ei lähestytä ensin pohtimalla, miten abstrakti ruudukko venyi, vaan miten ääritila väistyi ja toimintakykyinen tila syntyi. Kun tämä järjestys ymmärretään, moni vanha kysymys asettuu automaattisesti uudelleen. Esimerkiksi raja ei enää ole outo ilmiö, joka ilmestyy vasta myöhäiseen maailmankaikkeuteen, vaan se voi sisältyä alusta asti siihen, miten väliaine tulee esiin ja miten viestiketju katkeaa. Myöskään isotropia ei välttämättä tarkoita rajatonta kokonaisuutta; se voi olla voimakkaan sekoittumisen jättämä pohjaväri.

Siksi luku 1.29 ei kuvaa alkua valtavana geometrisena eleenä, vaan materiaalitieteellisenä prosessina: miten äärimmäisen syvän kaivon toimintatila menettää vähitellen vakautensa, tihkuu ulos, levittäytyy ja tuo lopulta äärellisen energimeren näyttämölle. Tällä lukutavalla on toinenkin etu: se tekee lopun tulkinnasta luontevasti symmetrisen. Jos alku on prosessi, jossa väliaine ilmestyy, loppu muistuttaa prosessia, jossa sama väliaine vetäytyy laskuveden tavoin ja menettää pitkän kantaman järjestäytymiskykynsä.

IV. Alkuperäehdotus: esiasteisen mustan aukon hiljainen väistyminen – ei yksittäinen räjähdys vaan erittäin pitkä ylivuoto

EFT:n kosmologisessa kertomuksessa tämä ei ole jo ratkaistuksi julistettu ainoa vastaus, vaan vakavasti otettava alkuperäehdotus: esiasteisen mustan aukon hiljainen väistyminen. Olennaista ei ole mystifioida mustaa aukkoa vaan ymmärtää uudelleen sen materiaalitieteellinen asema. Mustaa aukkoa ei tarvitse kuvitella abstraktiksi pisteeksi tai puhtaasti geometriseksi kieltoalueeksi. Se voidaan nähdä korkeapainelaitteena, joka kiristää jännityksen äärimmilleen ja pakottaa viestiketjut sekä kanavat toimimaan ääriolosuhteissa.

Kun tätä konetta tarkastellaan hyvin pitkällä aikavälillä, olennaisin tapahtuma ei ole dramaattinen kertaräjähdys, vaan ulomman kriittisen pinnan vähittäinen pettäminen. Tilanne muistuttaa korkeapainejärjestelmää, jonka uloimmalla pinnalla ilmenee äärimmäisen pieniä ja lyhyitä mutta yhä tiheämpiä purkauksia. Yksittäinen purkaus on vaatimaton, eikä makrotasolla synny räjähdysmäisesti laajenevaa kuorta. Riittävän pitkän ajan kuluessa nämä paikalliset tihkumiset voivat silti kasautua mereksi, joka todella pystyy levittäytymään ja säilymään.

Tässä on esiasteisen mustan aukon hiljaista väistymistä koskevan ehdotuksen tärkein arvo: se muuttaa maailmankaikkeuden alun kertaluonteisesta kokonaispurkauksesta pitkäksi prosessiksi, jossa ääritila vuotaa yli energimereksi. Tällöin monet alkuvaiheen piirteet – pohjavärin tasaisuus, rajan mahdollinen paksuus ja ulospäin luonnostaan kerrostuvat ikkunat – seuraavat luontevammin kuin mallissa, jossa ensin tapahtuu äkillinen räjähdys ja yksityiskohdat korjataan myöhemmin lisäoletuksilla.

V. Alun nelivaiheinen ketju: huokoshaihtuminen, mustan aukon ulomman kriittisen pinnan pettäminen, ylivuoto energimereksi ja rajan muodostuminen viestiketjun katketessa

Tämä alkuperäkuva voidaan tiivistää nelivaiheiseksi ketjuksi. Koko logiikka mahtuu neljään ilmaisuun: huokoshaihtuminen; mustan aukon ulomman kriittisen pinnan pettäminen; ylivuoto energimereksi; rajan muodostuminen viestiketjun katketessa.

Esiasteisen mustan aukon uloin kerros ei ole täysin sileä ja vakaa kuori, vaan kriittiseen tilaan venytetty huokosihokerros. Äärimmäisessä paineessa se vuotaa jatkuvasti hyvin hajanaisesti, pieninä ja lyhyinä purkauksina. Olennaista ei ole yksittäisen tapahtuman voimakkuus, vaan vuodon pirstoutuminen hyvin pieniksi annoksiksi. Kokonaisuus muistuttaa siksi hidasta, hiljaista verenvuotoa eikä yhtä suurta räjähdystä.

Kun pitkäaikainen vuoto kasautuu, syvän kaivon sulkenutta kriittistä jännityseroa käy yhä vaikeammaksi ylläpitää. Huokoset avautuvat yhä useammin ja sulkeutuvat yhä huonommin; ulkokerros siirtyy satunnaisista aukoista kohti koko kehän kattavaa löystynyttä vyöhykettä, jota ei enää saada kunnolla kiinni. Tämä ei ole räjähdys, vaan muistuttaa höyryä vuotavaa kattilankantta: järjestelmä säilyttää vielä yleismuotonsa, mutta sulkeutumisen ehdot pettävät laajasti ja yhä useammassa kohdassa.

Kun ulkokerros on pettänyt riittävästi, syvään kaivoon suljettu voimakkaasti sekoittunut ydin ei enää vuoda vain pisteittäin, vaan alkaa virrata ulos tavalla, joka voi todella levittäytyä. Koska ydin on ollut pitkään korkeapaineisessa myllerryksessä, monet paikalliset erot ovat jo tasoittuneet. Ensimmäisenä ulos virtaava pohjaväri muistuttaa siksi hyvin sekoitettua keittotilan taustaa. Tämä vastaa luontevasti EFT:n luvussa 1.26 kuvattua varhaisen maailmankaikkeuden toimintatilaa: ensin on korkean jännityksen, voimakkaan sekoittumisen meri, jossa pitkäkestoinen lukitus ei vielä onnistu; vakaat hiukkaset, atomit ja monimutkaiset rakenteet syntyvät vasta myöhemmissä ikkunoissa.

Ylivuoto ei tarkoita rajatonta leviämistä. Kun meren tila löystyy ulospäin, viestiketjueteneminen alkaa tietyn kynnyksen lähellä katkeilla, eivätkä voimavaikutukset ja informaatio enää pysty ylläpitämään vakaata pitkän kantaman välitystä. Silloin raja ei ole jonkun viivaimella piirtämä absoluuttinen viiva, vaan väliaineen sisäinen yhteensopimattomuus antaa sille luonnostaan muodon. Maailmankaikkeus on siis rajallinen, ei siksi että ulkopuolelle nousisi äkkiä seinä, vaan siksi että kauempana meri on jo niin harva, ettei viestiketju enää jatku.

Nelivaiheisen ketjun voima on siinä, että kysymykset maailmankaikkeuden synnystä ja sen rajallisuudesta liittyvät ensimmäistä kertaa samaan logiikkaan. Alku ei selitä vain sitä, miten meri sai alkunsa, vaan myös sen, miten raja kasvoi esiin.

VI. Alkuperäkuvan selitysvoima: se kytkee nykymaailmankaikkeuden viisi keskeistä, selitystä vaativaa piirrettä samaan peruskarttaan

Esiasteisen mustan aukon ylivuotokuva on tärkeä, ei dramaattisuutensa vuoksi, vaan koska se jatkaa suoraan aiemmin rakennettua nykymaailmankaikkeuden lukutapaa. Se ei aloita uutta kertomusta, vaan jatkaa jo pöydällä olevien kysymysten selittämistä.

Jos lähtökohtana on pitkään voimakkaasti sekoittunut syvän kaivon ydin, on luontevaa, että pohjaväri ensin tasoittuu ja kulkeutuu vasta sitten ulos. Isotropiaa ei tällöin tarvitse automaattisesti korottaa todisteeksi rajattomasta kokonaisuudesta; se voi olla äärimmäisen sekoittumisen jättämä yhteinen pohja.

Ylivuoto energimereksi ei itsessään merkitse rajatonta laajenemista. Jos viestiketjulla on kynnys, meri menettää ulospäin jossakin vaiheessa jatkuvuutensa ja rajautuu lopulta siihen, missä viestiketju katkeaa. Äärellinen maailmankaikkeus ei silloin ole outo lisäoletus, jota on erikseen puolustettava, vaan ylivuotoon perustuvan alun luonnollinen seuraus.

Raja määräytyy viestiketjun katkeamiskynnyksestä, eikä katkeaminen piirrä kaikkiin suuntiin täsmälleen samaa sädettä kuin harppi. Meren tila, tekstuurit, ylivuodon historia ja paikallisten syvien kaivojen jakauma voivat poiketa suunnasta toiseen. Siksi raja muistuttaa todennäköisemmin paksua rannikkovyöhykettä kuin sorvissa hiottua täydellistä pallokuorta.

Ylivuodon keskuksesta ulospäin meren tila muodostaa luonnostaan jännityksen ekologisen asteikon, joka etenee kireästä löysään. A:n viestiketjun katkeamisvyöhyke, B:n lukitusten purkautumisvyöhyke, C:n aihioalue ja D:n kosminen elinkelpoisuusvyöhyke eivät silloin ole jälkikäteen liimattuja nimilappuja, vaan väliaineen kireyden vaihtelusta luonnostaan syntyvä ikkunakartta.

Ylivuodon alussa väliaine on tasaisempi, korkeapaineisempi ja voimakkaammin sekoittunut – siis luonnostaan keittomainen. Kun relaksaatio etenee ja ikkunat avautuvat, tekstuurit, säiekimput, solmut, kiekot ja rakenteiden kaupungit voivat säilyä pitkään. Maailmankaikkeus siirtyy sekoittumisvaiheesta rakentamisvaiheeseen. Näin lukujen 1.26–1.28 kertomus kytkeytyy yhdeksi pidemmäksi aikajanaksi.

VII. Loppuvaiheen tulkinta: ei loputonta laajenemista tyhjyyteen eikä koko maailmankaikkeuden luhistumista, vaan paluu energimereen laskuveden tavoin

Kun alku ymmärretään ylivuotona, josta muodostuu energimeri, myös lopun mielikuva muuttuu. Kaksi tavallisinta dramaattista vaihtoehtoa ovat, että maailmankaikkeus laajenee ja tyhjenee loputtomasti, kunnes jäljelle jää äärimmäisen kylmä tausta, jossa lähes mikään ei enää välity eikä rakennu, tai että koko maailmankaikkeus kääntyy ja luhistuu takaisin sisäänpäin. EFT ehdottaa kolmatta lukutapaa: paluuta energimereen laskuveden tavoin.

Tässä laskuvesi ei tarkoita, että maailmankaikkeus sammutetaan yhtäkkiä tai että kaikki vedetään yhdellä kertaa takaisin esiasteiseen mustaan aukkoon. Relaksaation jatkuessa pienenevät vähitellen ne alueet, joilla viestiketju toimii, pitkäkestoinen lukitus säilyy ja rakenteet saavat jatkuvaa syöttöä. Toimintakykyisen maailmankaikkeuden alue ei katoa kerralla, vaan kapenee hitaasti.

Tämä kuva sopii aiemmin rakennettuun kieleen paremmin kuin suuri luhistuminen tai loputon laajeneminen tyhjyyteen, koska kohde ja säännöt pysyvät samoina. Meri ei katoa eivätkä säännöt vaihdu äkisti; meren tila vain löystyy, viestiketju heikkenee ja pitkäaikainen rakentamiskyky vähenee. Loppu ei siis ole uusi myytti, vaan relaksaatioakselin tähänastisen kehityssuunnan jatke.

VIII. Loppuvaiheen suuntaketju: viestiketju heikkenee, ikkunat vetäytyvät sisäänpäin, rakenteiden syöttö ehtyy, runkorakenteet harvenevat ja raja vetäytyy

Alun tavoin myös loppu voidaan järjestää selkeäksi suuntaketjuksi. EFT:n viisivaiheinen ketju on: viestiketju heikkenee; ikkunat vetäytyvät sisäänpäin; rakenteiden syöttö ehtyy; runkorakenteet harvenevat; raja vetäytyy.

Kaikki pitkän kantaman voimavaikutukset, tiedonsiirto ja rakenteiden yhteistoiminta toteutuvat viime kädessä meren vaiheittaisen viestiketjun avulla. Relaksaation jatkuessa viestiketjun ylläpidon kustannus kasvaa ja sen tehokkuus heikkenee. Tilanne muistuttaa ilmaa, joka ohenee niin paljon, ettei ääni enää kanna kauas – ei seinää, joka äkisti pysäyttää kaiken.

Kun viestiketjun tehokkuus laskee, kapenevat myös ikkunat, joissa vakaiden lukitustilojen ylläpito, tähtien muodostuminen ja monimutkaisten rakenteiden pitkäaikainen kasautuminen ovat mahdollisia. Alueet, joilla nykyisin on vielä runsaasti liikkumavaraa, muuttuvat tulevaisuudessa yhä vaativammiksi; jo valmiiksi kynnyksen lähellä olevat alueet liukuvat rakennettavan vyöhykkeen ulkopuolelle ensimmäisinä.

Kosminen verkko, säiesillat, solmut ja kiekot eivät säily ikuisesti vain siksi, että ne on kerran rakennettu. Ne tarvitsevat jatkuvaa kuljetusta, syöttöä ja kalibrointia. Kun ikkunat kapenevat ja viestiketju heikkenee, rakenteet eivät yleensä hajoa heti. Ensin syöttöketjut pitenevät, ohenevat ja katkeilevat. Tähtien muodostumisnopeus galaksikiekoissa laskee, aineen syöttö solmuihin heikkenee, ja monilla alueilla ensimmäinen merkki ei ole tuho vaan se, että rakenteiden elinkaarta on yhä vaikeampi jatkaa.

Pitkällä aikavälillä säiesiltoja on yhä vaikeampi ylläpitää, solmujen välinen liikenne muuttuu epävarmemmaksi ja galaksijoukkojen sekä kiekkojen kirkkaat alueet vetäytyvät yksi toisensa jälkeen. Nykymaailmankaikkeuden tekninen vaikutelma – verkkoja, kiekkoja, siltoja ja solmuja kaikkialla – korvautuu vähitellen tasaisemmalla ja hiljaisemmalla taustalla. Laskuvesi on osuva vertaus juuri siksi, että se korostaa toimintakartan kaventumista, ei kaiken hetkellistä tuhoutumista.

Kun toimintakykyinen alue vetäytyy kokonaisuutena sisäänpäin, myös viestiketjun katkeamiskynnys siirtyy sisemmäs ja rajan efektiivinen säde pienenee. Tämä on helppo tulkita väärin maailmankaikkeuden geometriseksi kutistumiseksi. Tarkemmin sanottuna vetäytyy se osa maailmankaikkeutta, joka pystyy ylläpitämään pitkän kantaman siirtoja ja rakenteiden rakentamista. Meri on yhä olemassa ja kaukana on yhä taustaa, mutta se alue, joka voidaan edelleen kirjata dynamiikan kokonaiskirjanpitoon, kapenee.

Kun viisi vaihetta katsotaan yhdessä, loppu ei muistuta liioiteltua katastrofijulistetta vaan asteittaista järjestelmän alasajoraporttia: ensin signaalit kantavat huonommin, sitten ikkunat kapenevat, syöttö heikkenee, kirkkaat alueet vetäytyvät ja lopulta raja seuraa perässä.

IX. ”Paluu mustaan aukkoon ja uudelleenkäynnistys” ei ole oletusarvoinen loppu: relaksaatio vaikeuttaa koko maailmankaikkeuden järjestymistä uudelleen yhdeksi syväksi kaivoksi

Luonteva kysymys kuuluu: jos alku saattoi syntyä esiasteisen mustan aukon ylivuodosta, voisiko loppu kulkea päinvastaiseen suuntaan ja kerätä kaiken takaisin yhteen jättimäiseen syvään kaivoon, josta uusi kosminen kierto alkaisi? EFT ei sulje ehdottomasti pois paikallisten syvien kaivojen, ääritilojen ja luhistumisten jatkumista, mutta se ei pidä koko maailmankaikkeuden paluuta yhteen yhteiseen esiasteiseen mustaan aukkoon todennäköisenä.

Perustelu on yksinkertainen. Relaksaation suora seuraus on, että pitkän kantaman voimavaikutusten ja informaation on yhä vaikeampi ylläpitää laajamittaista yhteistoimintaa. Kun koko energimeren pitkän kantaman järjestäytymiskyky heikkenee, kaikkien alueiden vetäminen takaisin samaan jättimäiseen syvään kaivoon käy entistä vaikeammaksi. Todennäköisempi kuva ei ole kaikkien alueiden paluu yhteen pyörteeseen, vaan niiden asteittainen irtikytkeytyminen. Paikallisesti voi yhä olla syviä kaivoja ja rajuja tapahtumia, mutta kokonaisuutta on yhä vaikeampi alistaa yhden yhteisen syvän kaivon hallintaan.

Siksi EFT:n loppukartassa luontevampi suunta ei ole paluu mustaan aukkoon ja uudelleenkäynnistys, vaan energimereen palaaminen ja hiljentyminen. Meri ei vetäydy yhteen keskukseen; se vain tasoittuu, hajaantuu ja menettää vähitellen kykynsä ylläpitää laajamittaista rakentamista. Jos alku muistuttaa pitkään jatkunutta ylivuotoa, loppu muistuttaa ylivuodon jälkeistä pitkää hiljaisuutta.

X. Tavalliset väärinymmärrykset ja niiden oikaisu: tämä ei ole uusi myytti vaan aiemman mekanismiketjun kosmologinen jatke

Selvennys: mekanismien luonne on erilainen. Tässä ei kuvata kertaluonteista kokonaisräjähdystä, vaan ulomman kriittisen pinnan hidasta pettämistä hyvin pitkällä aikavälillä, hyvin pienten vuotojen kasautumista ja lopulta energimereksi levittäytymistä. Ensimmäinen perustuu räjähdysintuitioon, toinen materiaalitieteelliseen väistymiseen. Niiden jatkotarinat poikkeavat toisistaan siinä, mistä raja syntyy, miksi pohjaväri on tasainen ja miten ikkunajako muodostuu luonnostaan.

Selvennys: äärellisyys kertoo vain, että kokonaisuudella on muoto, raja ja mahdollinen sisä- ja ulko-osien kerrostuneisuus. Se ei takaa, että havaitsija voi yhdestä näkökulmasta määrittää koko maailmankaikkeuden keskuksen. Dynaaminen keskus, geometrinen keskipiste ja havaintoikkunan keskus voivat olla kolme eri asiaa, jotka eivät osu yhteen. Niiden sulauttaminen yhdeksi pisteeksi synnyttää helposti kosmologisia väärintulkintoja.

Selvennys: kuvissa on yhteinen suunta – rakenteiden ylläpito käy yhä vaikeammaksi. EFT painottaa kuitenkin väliaineen toimintatilaa, viestiketjun tehokkuutta, ikkunoiden supistumista ja rajan vetäytymistä, ei vain makroskooppista lämpötilaa. Kyse ei ole yksittäisestä termodynaamisesta kuvasta vaan laajemmasta materiaalitieteellisestä ja rakenteellisesta kokonaiskartasta.

Selvennys: rajan vetäytyminen tarkoittaa toimintakykyisen maailmankaikkeuden efektiivisen toiminta-alueen vetäytymistä. Se ei edellytä, että kaikki viivaimet kutistuvat samalla tavalla. Jos dynaamisen vaikutusalueen kaventuminen samastetaan suoraan geometrisen tilavuuden yksinkertaiseen pienenemiseen, palataan juuri siihen vanhaan ajatteluun, jota EFT pyrkii purkamaan.

XI. Alun ja lopun symmetrinen kokonaiskuva: ylivuotoon perustuvaa alkua vastaavat ylivuodon jälkeinen hiljaisuus ja laskuvesi

Koko luku voidaan tiivistää kahdeksi toisiaan vastaavaksi lauseeksi. Alun puolella syvä kaivo pettää, huokoshaihtuminen alkaa, seuraa ylivuoto energimereksi ja raja muodostuu viestiketjun katketessa. Lopun puolella viestiketju heikkenee, ikkunat vetäytyvät sisäänpäin, rakenteet vetäytyvät laskuveden tavoin ja raja seuraa perässä. Päät eivät ole mekaanisia peilikuvia, mutta ne noudattavat samaa materiaalitieteellistä kieltä.

Tämän kokonaiskuvan varsinainen merkitys on siinä, että se siirtää maailmankaikkeuden geometrisesta leikkikalusta takaisin väliaineen dynamiikan ja rakentumisen piiriin. Maailmankaikkeus ei enää ole ennalta annettu abstrakti näyttämö, joka vain venyy ja kutistuu kokonaisuutena, vaan energimeri, jolla on pohjaväri, runko, rajat ja ikkunat – meri, joka rakentaa ja myös vetäytyy. Kun tämä peruskartta kestää, alkua ei tarvitse paikata myytillä eikä loppua tehdä kiinnostavaksi katastrofiestetiikalla.

Tässä vaiheessa osan 1 makroskooppinen pääakseli voidaan tiivistää yhteen virkkeeseen: varhainen maailmankaikkeus oli kireämpi, sisäiseltä rytmiltään hitaampi ja muistutti voimakkaasti sekoitettua, korkean jännityksen merta; keskivaiheessa relaksaatio avasi ikkunoita, joiden kautta syntyivät tekstuurit, säiesillat, solmut ja rakenteiden kaupungit; myöhäisvaiheessa maailmankaikkeus vetäytyy relaksaation jatkuessa laskuveden tavoin, kunnes dynamiikan kirjanpitoon kuuluva toimintakykyinen ja rakennettava alue kapenee yhä pienemmäksi.

XII. Yhteenveto

Luku 1.29 palauttaa maailmankaikkeuden alun ja lopun samalle relaksaatioakselille. Ne eivät ole kaksi irrallista myyttiä, vaan saman energimeren vastakkaisissa päissä ilmenevä toimintatilapari.

Alkuperäehdotus ei ole singulariteetti ja kertaräjähdys, vaan esiasteisen mustan aukon hiljainen väistyminen: huokoshaihtuminen, mustan aukon ulomman kriittisen pinnan pettäminen, ylivuoto energimereksi ja rajan muodostuminen viestiketjun katketessa.

Alkuperäkuva jatkaa luontevasti samaa kertomusta lähes isotrooppisesta pohjaväristä, äärellisestä energimerestä, todellisesta mutta ei välttämättä täydellisen pallomaisesta rajasta, A/B/C/D-ikkunajaosta ja varhaisen keittotilan muuttumisesta myöhemmäksi rakenteiden kaupungiksi.

Loppua ei tarvitse kuvata loputtomaksi laajenemiseksi tyhjyyteen tai suureksi luhistumiseksi. Luontevampi kuva on paluu energimereen laskuveden tavoin: viestiketju heikkenee, ikkunat vetäytyvät sisäänpäin, rakenteiden syöttö ehtyy, runkorakenteet harvenevat ja raja vetäytyy.

Maailmankaikkeuden tiivein yhden virkkeen kuvaus ei siis kerro siitä, miten geometrinen näyttämö venyy mielivaltaisesti, vaan siitä, miten energimeri tulee esiin, rakentaa ja vetäytyy hitaasti laskuveden tavoin.

XIII. Yhteys myöhempiin osiin: osa 6 avaa kosmisen kokonaiskirjanpidon, osa 7 vie rajat, mustat aukot ja loppuvaiheen kuvan ääritilanteiden painekoetukseen

Osassa 1 luku 1.29 yhdistää lukujen 1.26–1.28 varhaiset toimintatilat, relaksaatioaikajanan ja nykymaailmankaikkeuden tilannekuvan pitkäksi ketjuksi, joka kulkee alusta loppuun. Jos tässä kuvatut ylivuotoon perustuva alku, äärellinen energimeri, ikkunajako, Tumma jalusta, rajat ja laskuveden kaltainen loppu halutaan koota järjestelmällisemmäksi kosmologiseksi pääkirjaksi, osa 6 avaa ne kohta kohdalta osana laajempaa nykymaailmankaikkeuden ja kosmisen evoluution kehystä.

Osa 7 puolestaan siirtää tässä luvussa vielä koko maailmankaikkeuden kuvana esitetyt aiheet suuremman paineen ja äärimmäisempien olosuhteiden kentälle. Mustat aukot, hiljaiset ontelot, rajojen siirtymävyöhykkeet, suihkukanavat, äärimmäisen syvät kaivot ja voimakkaampi valonreittien uudelleenkirjoitus joutuvat siellä todelliseen painekoetukseen. Luku 1.29 ei siis kiinnitä alkuun ja loppuun kahta kaunista nimilappua, vaan kytkee ne samalla myöhempien osien laajempaan kokonaisesitykseen ja ääritilojen painekoetukseen.