1.11: Tilastollinen jännitegravitaatio

Etusivu ／ Luku 1: Energiakuituteoria (V5.05)

I. Mitä se on (määritelmä ja intuitio)
Tilastollinen jännitegravitaatio (STG) kuvaa netto­vaikutusta, joka syntyy lukemattomista yleisesti epävakaiden hiukkasten (GUP) käynnistämistä ”vedä–sirrá” -yrityksistä. Tilastollisesti ”energiameri” kiristyy, ja suurissa mittakaavoissa avautuu hitaasti lainehtiva kaltevuus­pinta. Tällä pinnalla kulkeva aine ja valo kokevat lisävetovoiman, pienen reitin poikkeaman sekä hienovaraisia muutoksia saapumisaikaan.
Jotta ”lukemattomat paikalliskiristykset” saadaan yhdeksi suurimittaiseksi kaltevuudeksi, otetaan käyttöön ekvivalentti ydin – vasteen malli. Hiljaisilla ja pitkäkestoisesti stabiileilla alueilla ydin on lähes vakio; suurissa tapahtumissa (yhdentymiset, leikkaus, turbulenssi) ydin muuttuu dynaamiseksi, ajan ja suunnan mukana eläväksi malliksi, jossa on viive (vastaa askeleen myöhemmin) ja regressio (palaa asteittain taustatasolle tapahtuman jälkeen). Tämä täydentää jännite­taustakohinaa (TBN): usein kohina nousee ensin, ja kaltevuus syvenee vasta myöhemmin – siis ”kohina ensin, voima sitten”.

II. Miten se syntyy (summaus mikrosta makroon)

• Yksi kerta on pieni, lukumäärä valtava: yksittäinen kiristys on mitätön, mutta suunnat ovat usein yhtenevät näkyvän jakauman, ulkoisten kenttien ja rajojen ohjaamina.
• Ajan venytys, tilan laajennus: kun nämä pienet kiristykset summataan ajan ja avaruuden yli, tulos on kuin monen säikeen kiertäminen yhdeksi köydeksi – syntyy yhtenäinen kaltevuus.
• Malli määrittää pelisäännöt: ekvivalentti ydin määrää missä, milloin ja mihin suuntaan kiristys kertyy tehokkaimmin; suurissa tapahtumissa malli ”liikkuu” ympäristön mukana.
• Selkeä kausaliteetti: kohina täydennyksestä/hajoamisesta näkyy nopeasti; kaltevuuden kasvu edellyttää kertymistä – siksi ”kohina ensin, voima sitten”.

III. Ydinpiirteet (suora kytkentä havaintoihin)

• Kaksi toimintatilaa: hiljainen alue ≈ vakaa malli; tapahtuma-alue ≈ dynaaminen, anisotrooppinen malli (pääakseli, rytmi ja muisti).
• Ei ”kaistavalintaa”, vaan ”reittiseurantaa”: kun etualan vaikutukset (esim. plasma) on poistettu, samalla reitillä kulkevien optisten, radio- jne. signaalien residuaalien tulee liikkua samansuuntaisesti; erot syntyvät pääosin läpäistystä ympäristöstä, eivät siitä, että gravitaatio ”valitsisi taajuuden”.
• Yksi kartta, monta käyttöä: yhtenäisen potentiaali­pohjakartan tulee pienentää residuaaleja samanaikaisesti rotaatiokäyrissä, linssauksessa ja ajoituksessa; jos kukin kanava vaatii oman ”paikkakarttansa”, yhtenäisyys puuttuu.
• Viive ja regressio: yhdentymisissä ja voimakkaassa leikkauksessa kohina nousee ensin, kaltevuus seuraa; tapahtuman jälkeen kaltevuus hiipuu omassa rytmissään.
• Paikallinen johdonmukaisuus: laboratoriossa ja lähigravitaatiokokeissa tavanomaiset lait pätevät; uudet efektit korostuvat pitkillä reiteillä ja suurissa otoksissa.

IV. Miten mitataan (tulkintakriteerit)

• Yhdistetty kartoitus: projisoi pienet residuaalit rotaatiokäyristä, heikosta/vahvasta linssauksesta ja saapumisviiveistä samoihin taivaan koordinaatteihin, ja tarkista samansuuntaisuus ja yhteinen kuvio.
• ”Ensin–sitten” kvantifiointi: käytä aikasarjoja ja ristiinkorrelaatiota mitataksesi vakaan positiivisen viiveen kohinan ja kaltevuuden välillä, ja seuraa regression tempoa tapahtuman jälkeen.
• Monikuvainen (vahva linssaus): samasta lähteestä tulevien reittien tulee olla lähdekoherentteja; pienet erot aikaviiveissä ja punasiirtymissä sointuvat pääakselin kehitykseen.
• Ulkoisen kentän skannaus: vertaa suuntautumista ja amplitudia eristyneissä galakseissa, ryhmissä/klustereissa ja kosmisen verkon solmuissa löytääksesi systematiikkaa.
• Kaistaton tarkistus: kun dispersio ym. etualatekijät on korjattu, ristikaistaiset residuaalit samalla reitillä tulee liikkua yhdessä.
  (Yhdenmukainen 2.1:n intuitiivisten testien kanssa: kohina ensin, voima sitten; sama suunta avaruudessa; palautuva reitti, joka luonnossa näkyy usein regressiotrajektorina tapahtuman jälkeen.)

V. Suhde valtavirran kuvaan (yksi lause)
Ilman näkymättömien ”uusien hiukkasten” lisäämistä selitämme lisävedon tilastollisen kiristyksen vastauksena. Geometrinen tulkinta säilyy, mutta kausaalisuus ankkuroidaan jännitteeseen ja tilastoihin. Hiljaisilla alueilla sopusoinnussa nykyisten testien kanssa; tapahtuma-alueilla dynaaminen malli yhdistää monikanavaiset hienopiirteet taloudellisemmin.

VI. Todennettavat vihjeet (”mitä katsoa” -lista)

• Suunnan yhteensuuntaisuus: rotaation, linssauksen ja ajoituksen residuaalit poikkeavat samaan suuntaan pitkin yhtä etusijasuuntaa, ja pääakseli kiertyy ulkoisen kentän tai leikkauksen mukana.
• Viive ja regressio: kohina hyppää ensin – kaltevuus seuraa – sitten hiipuu; tämä triptyykki toistuu useissa datadomaineissa.
• Yksi ydin, monta käyttökohdetta: samaa vaste­mallia käyttäen sovita dynamiikka ja linssaus, ja ekstrapoloi aikaviiveet, jotta residuaalit kutistuvat yhdessä.
• Ulkoisen kentän vaikutus: satelliitti-/kääpiögalaksien sisäinen liike muuttuu systemaattisesti isännän kenttävoimakkuuden myötä.
• Epookkien vertailu: samalla taivaanalueella moniepookkiset residuaalit etenevät hitaasti pitkin toistettavaa kehityspolkua.

VII. Kymmenen STG:n edustavaa kosmista ilmiötä

• Galaksien rotaatiokäyrien loiventuminen (ks. 3.1): yhtenäinen pohjakartta pienentää residuaaleja useilla säteillä ja lieventää ”monimuotoisuus–suuntautuminen” -jännitteitä.
• Baryoninen Tully–Fisher-suhde: massan ja nopeuden tiukka skaalaus muistuttaa asettunutta potentiaalia pitkään jatkuneen tilastollisen kaltevuuden jälkeen.
• Baryoninen kiihtyvyys­suhde: pienen kiihtyvyyden alueen systemaattiset poikkeamat selittyvät taloudellisemmin tilastollisella vetopohjalla.
• Galaksi–galaksi heikko linssaus: suurissa otoksissa potentiaalikaltevuuden saumautumissuunta on yhdenmukainen näkyvän jakauman ja ulkoisten kenttien kanssa.
• Kosminen shear: suurimittakaavaiset potentiaalilaakso–valliselosteet sopivat pohjakartan ”topografiaan”.
• Vahva linssaus (Einstein-renkaat/monikuvat) ja aikaviive: pienet monireittiset erot ja vähäiset punasiirtymät konvergoivat samansuuntaisesti kohti pohjakarttaa; tapahtuma-alueilla näkyy pääakselin ja amplitudin viive.
• Klusterien dynaamisen–linssimassan ero: pohjakartta selittää menetelmien väliset systemaattiset vinoumat vähäisemmillä ”paikoilla”.
• Massahuipun siirtymä yhdentyvissä klustereissa (Bullet-tyyppi, ks. 3.21): dynaamisen mallin alla massa- ja valo­huippujen vaihe-ero etenee säännönmukaisesti ajan mukana.
• CMB:n ”linssausvoima”-preferenssi: lievä vahvistus suurimittakaavaisilla kaltevuuksilla, linjassa pitkäaikaisen summautumisen suunnan kanssa.
• Varhaisten ylisuurten mustien aukkojen ”ennenaikainen” esiintyminen (ks. 3.8): jyrkempi tilastollinen kaltevuus sekä sileämmät syöttöreitit edesauttavat varhaista nopeaa kertymää ja kasvua.

VIII. Yhteenvetona
Tilastollinen jännitegravitaatio korvaa ”lisää olioita” – ”lisää vastetta”: ympäristöriippuvaisen ekvivalenttiytimen avulla lukemattomat paikallis­kiristykset summataan yhdeksi suurimittaiseksi kaltevuudeksi. Hiljaisina aikoina malli on vakaa; tapahtumissa dynaaminen, anisotrooppinen ja ”muistava”. Yksi potentiaali­pohjakartta tulee toimia monikanavaisesti, vetäen rotaatio–linssaus–ajoitus-residuaalit samaan suuntaan; yhdessä jännite­taustakohinan kanssa se tekee kausaliteetin ”kohina ensin, voima sitten” näkyväksi ja hahmottaa kokonaisuuden ”veto–sironta”.